Tulossa huhtikuussa 2004

Carelia.net sivusto kertoo valokuvin Karjalasta. Kuvat ovat matkoiltani Karjalassa vuosilta 1992-2003. Karjalalla tarkoitan tässä Venäjään kuuluvaa Karjalan tasavaltaa, mutta kurkistan myös tasavallan ulkopuolella olevaan karjalaisasutukseen Tihvinän alueella. Toki Karjalaa on myös Suomen puolella, mutta se on helpommin kenen tahansa saavutettavissa ja myös paljon tutumpaa. Tarkoitukseni onkin tuoda julki kuva-aineistoani alueilta, joilla pitkään aikaan eivät suomalaiset olet suurin joukoin liikkuneet, mutta jotka kuitenkin kiinnostavat monia. Uskon myös, että Karjalan tasavalta tulee olemaan yhä merkittävämpi matkailukohde.

Karjalalla on monin tavoin kipeä historia. Se on satoja vuosia ollut kahden valtion ja kahden kulttuurin rajalla, alkaen Ruotsin ja Novgorodin ajoista. 1800-luvun alusta Suomen itsenäistymiseen Karjala ehti hiukan yli sadan vuoden ajan kuulua kokonaisuudessaan Venäjään, joskin myös silloin osa siitä kuului autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suomen itsenäistyttyä raja Neuvostoliittoon sulkeutui ensi kertaa jokseenkin täydellisesti ja viime sotien jälkeen raja sitten siirrettiin nykyiselle paikalleen, jolloin vain pienet kaistaleet vanhasta Karjalasta jäivät Suomen puolelle. Suurin osa Karjalan silloista väestöä sen sijaan siirtyi muualle Suomeen. Luovutettuun Karjalaan tuli uutta väestöä Neuvostoliiton muista osista, mutta suuria alueita Karjalasta alkoi vähitellen autioitua, ensin aivan uuden rajan tuntumasta, mutta varsinkin 1960-luvulla muuallakin alettiin niin sanottuja perspektiivittömiä kyliä lakkauttaa ja ihmiset siirrettiin muualle asumaan.

Karjalan väestölle koko viime vuosisata oli hyvin traagista aikaa, josta on jäänyt paljon pysyviä traumoja. Sota ja yhteiskunnalliset muutokset myös hävittivät paljon karjalaisesta kulttuurista. Mutta jotain myös säilyi samoista syistä. Karjalan tasavallan puolella on jäljellä paljon sellaista, mikä Suomen puolelta on kadonnut jo aikoja sitten. Elintason nousu, elinkeinojen ja elämäntapojen muutokset ovat yhtenäistäneet Suomea ja hävittäneet paikalliset kulttuuripiirteet teollisen yhtenäiskulttuurin alle. Suomalainen luonto on täysin muuttunut sotien jälkeen maa- ja metsätalouden muutosten myötä. Karjalan tasavaltaa ovat kohdanneet erilaiset muutokset, mutta samaan aikaan varsinkin luontoa ja vanhaa rakennuskantaa on säilynyt koskemattomana paljon enemmän kuin Suomen puolella. Samoin kieli on säilynyt omaperäisinä karjalan murteina tai kielinä, kun yhteys Suomeen on heikentynyt.

Kuvillani ja matkakertomuksillani pyrin tuomaan esille juuri tällaisia kulttuurin ja luonnon piirteitä, jotka nykyisin saattavat olla uhattuina Karjalan tasavallassakin. Olennaista minusta olisi, että karjalainen kulttuuri säilyisi myös jälkipolville. Ymmärrän niitäkin ihmisiä, jotka toivovat Karjalan rajojen palauttamista Tarton rauhan mukaiseen tilaan. Monille heistä rajamuutokset olivat suuri henkilökohtainen tragedia. Mutta nyt on kulunut niin paljon aikaa, että rajojen palauttaminen ennalleen toisi mukanaan myös suuren joukon uusia ongelmia. Niistä vähäisin ei olisi se, että suomalainen kulttuuri pääsisi vapaasti leviämään luovutetun Karjalan alueelle. Se voisi nopeasti hävittää merkittävän osan karjalaista kulttuuria. Ja jälleen kerran raja vain siirtyisi Karjalassa paikasta toiseen, Karjala olisi edelleenkin jaettuna kahden valtakunnan alueelle. Ei minulla toki ole mitään vastaan sanomista, jos Venäjän valtio haluaa palauttaa maansa menettäneille karjalaisille heidän maitaan omaisuuttaan ja jos nämä tai heidän jälkeläisensä palaavat juurilleen vaalimaan karjalaista kulttuuria, vaikkapa jonkinlaisen kaksoiskansalaisuuden haltijoina. Mutta suomalaisen metsäteollisuuden haluaisin pitää kaukana Karjalasta!

Kesällä 1992 osallistuin Pietarissa Yhteinen ympäristömme-foorumiin ja samalla matkalla liikuin jonkin verran laatokan ympäristössä, muun muassa Ensossa.

Ensimmäinen matkani vuonna 1993 suuntautui Konevitsan saarelle Laatokalla. Konevitsan luostari valmistautui tuolloin 600-vuotisjuhliinsa ja osallistui Kuopion kaupungin järjestämälle talkooleirille. Kahden keväisen viikon aikana kertyi huomattava määrä kuvia pitkään ulkkopuolisilta suljettuna olleelta saarelta ja jokunen kuva matkan varreltakin.

Kesällä 1993 olin jälleen liikkeellä Viipurissa ja Laatokan rannoilla Yhteinen ympäristömme-foorumin jatkotapahtuman merkeissä, joka järjestettiin suomalaisten ja venäläisten järjestöjen ja viranomaisten yhteistyönä. Olin tuolloin mukana myös Suomen Greenpeacen järjestämällä Karjalan kiertueella, jonka aikana kävimme muun muassa tutustumassa puunjalostusteollisuuteen Sestroissa ja Svetogorskissa (Ensossa). Kotimatka tapahtui Saimaan kanavan kautta, mutta valitettavasti yöllä, joten matkalta ei ole kuvia. Ympäristöfoorumin merkeissä kävimme tutustumassa Äyräpäänjärveen.

1999 olin ensimmäisillä retkilläni Vienan Karjalassa, Venehjärven maisemissa. Sillon olin siellä kaksi kertaa metsänrutkijoiden porukassa, ensin kesäkuussa kolme viikoa ja sitten syyskuussa vajaan kaksi viikkoa.

Kesällä 2000 matkasin Maatiainen ry:n mukana Tihvinän Karjalan maisemissa ja vepsäläisten vanhoilla asuinseuduilla. Tuntui uskomattomalta tavata sielä varsin kaukaa, venäläisen asutuksen keskeltä ihmisiä, jotka puhuivat vielä vanhaa karjalan murretta, jota itsekin varsin hyvin kykenin ymmärtämään. Nuorimmat puhujat olivat kuitenkin likimain itseni ikäisiä, lapset eivät tainneet enää karjalaa hallita.

Kesällä 2002 olin taas metsäntutkimusmatkalla Vienassa, nyt jälleen pohjoisempana, Paanajärven kansallispuiston pohjoispuolella. Tällä retkellä kuljin jonkin verran myös viime sodissa Neuvostoliitolle luovutetuilla aikaisemmin Kuusamon ja Sallan kuntiin kuuluneilla alueilla ja vanhalla rajalla, joka edelleen näkyy maastossa.

Kesällä 2003 päädyin runsaaksi viikoksi syvemmälle Vienaan, Uhtualle (nykyisin Kalevala). Uhtualta käsin vierailin myös Vuonnisessa, Haikolassa ja Jyskyjärvellä. Tämän matkan tein Helsingin yliopiston Karjalan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneiden opiskelijoiden kanssa ja retkeen osallistui Karjalan puolella myös Petroskoin yliopiston karjalan ja suomen kielen opiskelijoita. Osan matkaa seurassamme oli myös Uhtualle omin päin matkannut nukketeatterintekijä Elviira Davidow.